lauantai 29. huhtikuuta 2017

Täällä taas!

Naapuriveneet on ilmeisesti sokerista

Kevään tulon kohinan voi jo kuulla korvissa... ei hetkinen se olikin räntäkuuro. Tästä masentavasta kurjuudesta, jota Suomen kevääksikin kutsutaan, huolimatta, sekä blogi että vene on otettu alas telakalta. Vene solahti tällä kertaa veteen kovin asiallisesti. Mies testasi moottorin toiminnan jo ennen kuin vene oli irti, köydet oli siististi selvitetty ja lepuuttajat valmiina. Lähdettiin pienelle ajelullekin, mutta se loppui lyhyeen, koska kevätsää.

Vene on siis vesillä, mutta meillä selataan edelleen nettivenettä joka päivä. Katsokaas kun isompaan sitä pitäisi vaihtaa, että päästään retkeilemään. Purjeveneitä on nyt katseltu jos jonkinmoisia. Mies kun haluaisi ehdottomasti purkkarin, minä vielä emmin. Purjehduskurssi edessä vajaan kuukauden päästä, se ratkaisee.
Mutta eihän mies tietenkään malta sinne asti odottaa, vaan ollaan jo käyty kolme venettä katsomassa.

Ensimmäinen vene oli 80-luvun alus. Omistaja oli nainen, joka olisi luultavasti mieluummin kaupannut oman lapsensa kuin rakkaan veneensä. Vene seisoi pukkien päällä, pressun alla satamassa. Ensimmäinen fiilis veneestä; ei hyvää päivää miten iso! Mies sanoi, että kaikki ne näyttää isoilta, kun katsotaan alhaalta. Lähdin kiipeämään tikkaita. Myyjä kehotti olemaan tosi varovainen, kun tikkaat on kiikkerät. Päästiin ylös. Toinen fiilis veneestä: ei hyvää päivää, näyttää vielä isommalta! Mies sanoi, että kaikki ne näyttää isoilta kun on pressu päällä. Mentiin sisään. Oli pimeää, kosteaa ja kulahtanutta. Ei näyttänyt isolta, vaan klaustrofobisen ahtaalta. Ei jatkoon!

Toinen vene oli kymmenisen vuotta vanha Beneteau. Pari jalkaa pienempi kuin edellinen. Sitä myi vanhempi pariskunta, jonka mies oli sairastunut eikä enää voinut purjehtia. Nainen oli herttainen, hyvin puhelias ja hillitön siivousfanaatikko. Ensimmäinen fiilis veneestä: ihan yhtä saakelin iso kuin se edellinen. Se vaan näyttää täältä alhaalta, totesi mies lakonisesti. Kiivettiin ylös. Varo niitä tikkaita kun ovat vähän klenkat, sanoi myyjä. Noustiin kannelle. Jep, jep, edelleen on valtava. Pressu, totesi mies. Mentiin sisään. Näytti viehättävältä ja valoisalta. Ja se vessa! Oikeasti, se oli i-ha-na! Yllätin itseni ja totesin, että saattaisin viihtyä tässä veneessä. Pakko tunnustaa, että tämä jäi harkintaan.

Kolmas vene oli Bavaria. Jälleen muutaman jalan lyhyempi. Myyjä oli selvästi Alexander Stubbin kadonnut kaksonen. Se hymyili Alex-hymyä nonstop, niin että pohdin kuinka kipeät leukaperät sillä mahtaa iltaisin olla. Ensimmäinen fiilis veneestä: mistä hitosta ne jalat oikeen lyhenee, kun jokainen näyttää yhtä valtavalta. Mies ei enää jaksanut kommentoida. Kapusin kannelle. Stubb-klooni ei vaivautunut varoittamaan, joten joko olin kahden kiipeilyn jälkeen kerännyt katu-uskottavuutta kannelle kiipeilyssä tai sitten se ei hymyilemiseltään huomannut. Pressu oli otettu pois ja silti keula näytti olevan niin kaukana, että radiopuhelimella olisi pitänyt ottaa yhteys, jos siellä joku olisi ollut. Johtuu siitä, että spray hood puuttuu, oli miehen vastaus. Aha, sanoin. Vaikka mietinkin, että vaikka kannella olisi Robin Hood, se veneen keula ei näyttäisi olevan yhtään sen lähempänä. Sisällä oli sievää ja puhdasta. Ihan ok tilat, joskin näkyihän se puuttuva pituus hiukan. Mutta voi miten surkealta vessa näytti Beneteaun jälkeen... Ei huono, muttei tehnyt vaikutusta, joten eipä sekään jatkoon pääse.

Tässä siis lähtötilanne veneilykesään nro 2… oma pikku Tempo myynnissä, purjehduskurssi tiedossa, venekuume taas huipussaan… eiköhän tästäkin kesästä jotain raportoitavaa blogiin irtoa!